Takaisin sängyn viereen

Kuten otsikko kertoikin, palaan mieheeni ärsyyntyneistä tunnelmista isäni sairaalasängyn viereen vuoteen 2009. Olen lykännyt kirjoittamisen jatkamista, joten kai tämä on minulle vaikeaa. Sanat kulkevat mielessäni, alut alkavat ja sitten ne loppuvat, sormeni eivät pääse näppäimistölle.

Seuraavat viikot isän sairaalaan menon jälkeen olivat kamalia. Isällä oli hirveät tuskat, ja tuntui ettei niitä mikään pystynyt helpottamaan kuin hetkeksi. Katselin kipulääkkeiden nimiä ja annostuksia ja tajusin, että voisin niillä tehdä mukavaa pikku lisätienestiä katukaupassa näin ammattini kautta saadun käsityksen valossa. Istuin ja katselin, hirvitti ja kurkkua kuristi. Välillä kävin kiskomassa lääkäriä hihasta ja vaadin extra-annoksia kipulääkettä. Olin joskus kuullut lauseen, ettei täällä tarvitse kipua kärsiä, mutta se osoittautui vääräksi.

Isä oli jossain tajunnan rajamailla. Hänellä oli korkea kipukynnys, sen tiesin vanhastaan. Kerrankin terveyskeskuslääkäri poisti rasvapatin puuduttamatta veitsellä kainalosta, ihan reippaan kokoisen,  ja se kuulemma "vähän nipisti"... Leikkauksia hänelle oli tehty lähemmäs kaksikymmentä, eikä elämä ollut muutenkaan päästänyt häntä millään tavalla helpolla terveyden saralla.

No, nyt enemmän kuin nipisti. Isän ilme oli tuskainen, hän ähki ja voihki kipua, kiroili hiljaa, välillä vaipui hetkeksi uneen, välillä taas vahvojen lääkkeiden voimasta näki harhoja ja höpisi käsittämättömiä juttuja. Tätä jatkui monta viikkoa, lääkärit tutkivat, kipulääkkeiden annostukset nousivat, välillä hän sai morfiinijohdannaista suoneen. Mietin mielessäni kuinka kauan ihminen voi kestää tuollaista. Sitä katsellessani voin suorastaan itsekin pahoin, se oli pahempaa mitä rakastamalleen ihmiselle ikinä olisi voinut kuvitella. Loppujen lopuksi rukoilin, että kuolema korjaisi hänet, koska se kipu ja tuska oli jotain sietämätöntä.

Isä taisteli kipujen puolesta ehkä elämänsä pahinta taistelua, mutta hän voitti sen. Yhtenä päivänä hän oli sängyssä omana itsenään, älykkäänä, ajan hermolla maailman tapahtumissa, kiinnostuneena minun elämästäni ja monesta muustakin asiasta. Kipulääkityksessä oli saavutettu tasapaino, tuskan syyksi oli lopulta löytynyt murtunut selkänikama ja pahasti kalkkeutuneet verisuonet laaja-alaisesti vatsan alueella. Eräs lääkäri kuvasi niiden aiheuttamia kipuja "vähän niin kuin joku hakkaisi puukolla koko ajan". Siltä se näyttikin. Jotain he kai olivat saaneet tehtyä, ja murtuneen nikaman aiheuttama kipu yleensä menee itsestään ohi jonkun ajan kuluttua, kertoi lääkäri.

Huokaisin ja vedin henkeä. Selkärangassani kyti kuitenkin tunne siitä, että tiimalasin hiekka valui jo viimeistä kertaa, ja edessä ei olisi helppoja aikoja.