Tämä keskustelu koski sairaalan hoitajia. Enkä silloin ymmärtänytkään, olin liian hädissäni ja halukas hinnalla millä hyvänsä hankkimaan isälle parempaa hoitoa. Jokin oli muuttunut siellä sairaalan seinien sisäpuolella. Aiemmin, kun isä oli ollut hoidossa yliopistollisessa sairaalassa (lukuisia kertoja), hoito oli ollut hyvää, kokonaisvaltaista, ja henkilökunta pääasiassa asiansa hyvin osaavaa. Ne muutamat satunnaiset epäammattimaiset hoitajat ja lääkärit isä pisti ruotuun, hänelle ei ollut koskaan tuottanut ongelmia pitää puoliaan ja vaatia sitä, mikä kuului hänelle.
Olin siinä vaiheessa viettänyt pari kuukautta päivittäin aikaa isän sairaalasängyn vieressä, ja olin hämmentynyt muutoksesta. Isä oli ollut jo monilla eri osastoilla tämän reissun aikana, ja jokainen tuntui keskittyvän vain omaan kapeaan alueeseensa. Tietoa ei tullut kunnolla mistään. Hoitavaa lääkäriä ei tavoittanut, ja kierrolla hän ei ehtinyt keskustella potilaan kanssa. Isälle oli jo tässä vaiheessa kiikutettu väärät lääkkeet useampaan kertaan, ja hän oli itse vaihdattanut ne oikeisiin. Lääkkeitä puuttui, ja potilaan piti itse muistutella niistä. Isä kotiutettiin jalkaleikkauksesta aivan surkeassa kunnossa kotiin, vaikka hän olisi itse halunnut jäädä sairaalaan. Kotiuttajan kommentti; et sitten voi mennä suoraan ensiapuun, kotikautta on käytävä. Tulos: teho-osasto seuraavana aamuna. Muutamia esimerkkejä sanoakseni.
Isän henkinen kapasiteetti ei ollut laskenut tippaakaan, mutta fyysinen oli roimasti huonompi ja voimat vähäisemmät. Luulen, että hän koki olevansa hoitajien armoilla, koska hänellä ei kunnostaan johtuen ollut mahdollisuuksia pitää puoliaan eikä selvitä itse. Surullista on, että sairaalassa todella tuli tunne armoilla olemisesta, ei hyvässä hoidossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti