Unelmista todellisuuteen

Nuorempana en varsinaisesti suunnitellut tavanneeni pappia ja tuoretta aviomiestä kahteen kertaan alttarilla tässä iässä. En suunnitellut avioeroa, enkä varsinkaan sitä, että 33-vuotiaana myös se toinen avioliitto olisi aina välillä syystä tai toisesta kyseenalaistettu.

En suunnitellut, että saisin ensimmäisen lapseni vasta päälle kolmekymppisenä, enkä suunnitellut todellakaan sitä, että olisi kyseenalaista tuleeko lapsia lisää muusta kuin yläkerran ukkelista johtuvista syistä.

En suunnitellut myöskään sitä, että olisin huomattavasti köyhempi tässä iässä, kuin kymmenen vuotta nuorempana. Tai no, omaisuus on lisääntynyt mutta käyttövarat selvästi vähentyneet.

Nuorena olin kaunis ja rohkea sixpäkkini kanssa, aina kaunis meikki naamallani, kunnianhimoiset urasuunnitelmat mielessä, tulevaisuuskuva maalattuna. Olin itsepäinen, itsenäinen, ärhäkkä, voimakastahtoinen, kiltti, hyväsydäminen, herkkä, päämäärätietoinen, sisukas kuin bullterrieri, ja älykäs. Pään sisällä taistelin neuroottisuuteni kanssa, joka piiskasi minua yhä täydellisempään täydellisyyteen.
Nuori minä saavutti monia asioita, joutui luopumaan monista, hioi särmiään hieman pehmeämmiksi, luopui täydellisyydestä ja samalla pääsi niistä neurooseistakin. Kivuttomasti se ei käynyt, mutta kävi kuitenkin.

Hyvä siis, ettei elämä mennyt niin kuin nuori minä suunnitteli. Opin paljon, kasvoin paljon, ja muutamat kokemukset voisin antaa poiskin. Tärkein läksy kaikista oli oppia rakastamaan itseään. Rakastan monivivahteista, osin hankalaa, mutta kultasydämistä itseäni. Paikoin rupsahtanutta, sixpäkkinsä hukannutta, silti vielä ihan kaunista.

Ja kun sen olen jo oppinut, niin ihmettelen mitä minun vielä pitää oppia? Vai mistä kumpuaa tämä tarve kirjoittamiseen? Mitä on edessä, mihin olen matkalla, mihinkään?

Kuka, mitä, häh?

Olen 33-vuotias nainen, äiti ja vaimo.

Olen onnekseni jo 33-vuotias, koska nuorempana olin ärsyttävä täydellisyydentavoittelija, ärhäkkä, kunnianhimoinen ja itsepäinen. Nyt elämä on hionut minusta itseensä tyytyväisen, leppoisan epätäydellisyydensallijan, joka on yhä ärsyttävän itsepäinen. Viihdyn nahoissani ja tykkään itsestäni.

Elämä on myös opettanut, ettei se mene niin kuin suunnittelee. Elämässäni on tapahtunut kaikennäköistä, mutta tämän blogin kirjoittamiseen johtivat viimeisen 1,5 vuoden aikana tapahtuneet asiat: rakkaan tyttäreni syntymä, rakkaan isäni kuolema, ja puolisoni kriisi. Joidenkin mielestä ärsyttävyyteen asti positiiviseen nahkaani on ilmaantunut melankolinen sointi, ja ennen kuin se johtaa mihinkään suurempaan bluesiin, tarvitaan mielen purkamista. Kirjoitan tätä itselleni, enkä tiedä saanko koskaan yhtään lukijaa. Mutta koska on jännempää kirjoittaa blogia kuin päiväkirjaa (?), ja kun kaverikin avasi oman blogin, niin totta kai minäkin.

Uusi alku.

Raflaava otsikko ja varsin pinkki nimi. Uusi alku tarkoittaa uutta alkua blogistina, sillä perustin tämän blogin vuonna 2009 tarkoituksenani kirjoittaa fiktiivista tarinaa blogimuodossa. Idea kuoli sattuneista syistä,  ja nyt kun kirjoitan idean kuolemaan johtaneita syitä ulos itsestäni, tämä pinkki blogi muuttuuneekin fiktiosta faktaksi. Elämäni ei varsinaisesti ole kovinkaan vaaleanpunaista, vaan sisältää koko kirjon sävyjä iloisen keltaisesta likaisen harmaaseen ja mustaan.