Elämäntarina osa 2

Jos suhteeni ex-miehen kanssa alkoi jotakuinkin mukavana, ainakin joltain osiltaan, niin se huononi koko ajan. Miehellä oli lapsuuden kokemuksistaan johtuen (?) pahoja tunne-elämän lukkoja. Hän ei esimerkiksi kestänyt itkua yhtään, vaikka syy olisi ollut mikä. Kerran hän itkuni takia kantoi minut rappukäytävään talvella ilman ulkovaatteita, avaimia, puhelinta ym. ja jätti sinne. Lainasin naapurin puhelinta, ja vanhempani hakivat minut. Kerran hän lukitsi minut talvella parvekkeelle samasta syystä, mutta luojan kiitos päästi sisälle suhteellisen pian. Kerran hän lukitsi minut makuuhuoneeseen tunneiksi. Viimeiseen kolmeen vuoteen hän ei sietänyt enää kosketustani yhtään, suhteemme oli täysin platoninen.

Ei siis ole ihme, että pakkoneurooseista selvittyäni itsetuntoni alkoi vahvistua ja aloin tajuta, että minusta saattaisi tulla eronnut nainen. Yritin kauan auttaa miestä ja saada meitä hakemaan yhdessä apua, mutta hän ei suostunut. Lopulta päätin, että olen yrittänyt liiankin kauan, elämällä on minulle tarjottavana parempaa. Jätin hänet. Sitä päätöstä en ole katunut hetkeäkään, ja yritän olla katumatta sitäkään että sinnittelin niin kauan.

Se oli helpotus, mutta eron käytännön asiat eivät olleet. Olin vähän ennen eroa aloittanut haastavassa uudessa työssä, ja opinnot työn ohella toisessa kaupungissa. Eroni jälkeen ex katsoi oikeudekseen piinata minua koko harkinta-ajan inhottavilla ja ilkeillä viesteillä, ja ilmeisesti myös seuraamalla minua. Asuin ystäväni luona, remontoin ostamaani kaksiota, opiskelin ja tein töitä, myin entistä asuntoamme, jaoin omaisuutta, isä joutui sairaalaan, kaksiossa tuli vesivahinko. Kun ero ja kaikki siihen liittyvä oli selvää, kului pari kuukautta ja totesin uupuneeni. Pakkoneuroositkin nostivat päätään, 7 vuoden tauon jälkeen. Tein hyvän päätöksen: jäin sairaslomalle kuukaudeksi, palkkasin edellisen asunnon myynnistä jääneillä rahoilla psykologin, ja hoidin itseäni. Aloin toipua, voimistua, pakkoneuroosit katosivat onneksi pian. Vihdoin tunsin olevani sinut itseni kanssa, onnellinen, kunnossa, aidolla tavalla vahvempi.

Elämääni oli astunut myös uusi mies vilkkaan sinkkuajan jälkeen. Mies oli kaikkea muuta kuin ex-mieheni. Hän ole tavattoman hellä, herkkä, keskustelutaitoinen, kiinnostunut samanlaisista asioista kuin minä. Hänellä oli ollut myös vaikeaa, mutta hän oli selättänyt vaikeutensa ja pystyimme samaistumaan siinäkin toisiimme. Tai hän varmaan luuli selättäneensä ne kokonaan (tai ainakin myi sen minulle niin). Tavattoman onnellisten alkuvuosien jälkeen päästäänkin tähän blogiin, näihin tilanteisiin ja tunnelmiin. Siihen, että isä on raskaiden vaiheiden jälkeen kuollut, ja unelmien täydellisestä miehestä on tullut inhimillisen epätäydellinen, ja uudelleen sairas. Yhä ihana, mutta osin raskas ja huolia tuottava.

Kysynkin, tulisiko minusta oikeasti vieläkin (muka???) ärsyttävä yläpilvissä liitelijä, jos elämäni olisi helppoa ja kaikin osin onnellista vähän pidempään? Vai ovatko nämä vaikeudet hinta siitä, että minulle on annettu maailman ihanin äiti, isä, ja lapsi? Ne elämän lottovoitot. Ja ihania ystäviä. Vai mikä mättää?