Kristallipallo, näytä mulle tulevaisuus

Siitä on nyt yli puoli vuotta, kun yhtenä synkkänä iltana mieheni ilmoitti tappavansa itsensä. Tämä ilmoitus sai minut reagoimaan sekä vaimona että sosiaalialan ammattilaisena. Otin sen vakavasti.

Laitoin peliin kaiken ammattiosaamiseni ja laadin miehelle laajan "kuntoutussuunnitelman". Runttasin sen läpi -organisoin aikataulut, opiskelin paljon tietoa, tilasin tarvittavat hoidot ja tutkimukset, etsin lääkärit, soitin lukuisia ja lukuisia puhelija, hoidin poissaolotodistukset ja hoidin tuhansien eurojen rahoituksen. Puhtaasti ammattimielessä taputtelen itseäni vieläkin selkään ylpeänä, miten toimivan ja kattavan suunnitelman tein ja vieläpä laitoin sen toteutumaan (tokihan se vaati mieheltäkin paljon, mutta tässä on nyt tarkoitus kehua minua itseäni). Vaimona venytin pinnaani, otin vastuun lähes kaikesta tämän kuntoutusprojektin ajaksi, ja tuin. Rehellisesti sanoen myös kiukuttelin, mutta todella vähän.

Nyt tämä kuntoutussuunnitelma on viittä vaille valmis, tehty, toteutettu, loppu, ja minäkin olen jossain mielessä loppu. Tosin miehen psykologilla käynnit jatkuvat varmasti vielä pitkään, mutta tutkimukset, hoidot ja leikkaukset ovat kohta ohi.

Sekä mies, että minä olemme jaksaneet objektiivisesti katsoen hyvin olosuhteisiin nähden. Olemme riidelleet vain aika vähän, olemme jaksaneet pussailla ja halailla, olemme olleet todella hyviä vanhempia lapsellemme molemmat. Mies jaksoi käydä opintonsa melkein kokonaan läpi, tosin autoin kyllä paljon. Minä jaksoin nähdä ystäviä, touhuta kaikkea mahdollista, siivoilla, pitää huolta lapsesta, kodista ja itsestänikin jonkun verran. Mutta nyt kun projekti lähestyy loppuaan tietyssä mielessä, niin huomaan jaksamisen loppuvan. Olen äreä ja vihainen miehelle, kaikki pienetkin tekemisensä (tai pikemminkin tekemättä jättämisensä) ärsyttävät. En jaksaisi enää yhtään sitä, että hän on puhki, jännittynyt, vetäytyvä.

Paljon on oikeasti tapahtunut, ja näiden pitäisi auttaa. Meidän tilanteemme pitäisi parantua. Miehelle pitäisi vapautua paljon lisää voimavaroja, ja terapian pitäisi pitkällä tähtäimellä tukea hänen jaksamistaan ja elämänhallintaansa huomattavasti. Voi kristallipallo, tapahtuuhan niin? Voi rakas Jumala, kädet kyynärpäitä myöden ristissä rukoilen, autathan meidän perhettä? Ja voi apua, mitä jos ei tapahdukaan? Voiko niin käydä ja mitä minä sitten teen?

Unelman ja painajaisunen välimaastossa

Elän periaatteessa unelmaani. Minulla on ihana, hauska, kultainen, helppo lapsi, jonka kanssa tykkään touhuta ja tehdä kaikkea. Äitiys on todella ihanaa, nautin kotona olosta ja siitä, että saan tarjota lapselleni kiireettömän, lämpimän elämänalun. Rakastan miestäni, ja hän on myös hyvä tyyppi. Minulla on ihania ystäviä, joihin luotan täysin, ja maailman paras äiti. Tykkään kodistani, tykkään asuinpaikasta, tykkään elämästä. Minulla on vakituinen, kiva työpaikka johon aikanaan palata, ja talous on tiukka mutta kuitenkin suhteellisen turvallinen.

Välillä hätkähdän tummaa ja viipyilevää varjoa, joka pysyttelee ihanan elämäni lähistöllä ja hämärtää auringonpaistetta päivissäni. Miehen sairaus. Mitä tuleman pitää ja mitä se vielä tekee.

Mieheni sairastaa nokkosihottumaa. Kroonistunutta ja hankalaa. Hänellä on ehkä myös epävakaa persoonallisuushäiriö (täysi maallikkodiagnoosi). Tai sitten hänen ihosairautensa, lapsuuden kokemuksensa, ja muutamat muut asiat vain tekevät hänen elämästään välillä tavattoman vaikeaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut hiekkalaatikkoleikkejä, keinumista, lapsen riemua, onnen hetkiä ulkona kauniissa ilmassa, iloa mieheni ja lapsen tavattoman kauniista suhteesta, barbileikkejä, valtavasti uuden oppimista, kiireettömyyttä, ystäviä ja niin edelleen. Valtavaa onnea. Niihin on sisältynyt myös ahdistusta miehen mielialasta, kiukkua hänen itsekkäistä valinnoistaan arjen keskellä, huolta hänen jaksamisestaan, väsymystä ja epätoivoakin siitä, miksi minun elämässäni kultapilvillä tuntuu aina olevan tumma reunus. Synkät asiat liittyvät lähes kaikki mieheeni (toki mieheen liittyy myös paljon iloakin).

Välillä se saa minut miettimään luovuttamista. Eroa. Voisinhan minä elellä lapsen kanssa kaksinkin. Tykkäsin aikanaan elää yksin, miksi en sitten ihanan pikkuiseni kanssa kaksin? Rehellisesti sanoen, minulla ei ole omasta takaa juurikaan murheita. Ainakaan nyt. Olisi niin helppoa. En kuitenkaan halua luovuttaa. Rakastan miestäni, ja suurimman osan aikaa hän on se unelmien mies edelleen. Haluan uskoa hänen voittavan ongelmansa, tai oppivan elämään niiden kanssa. Haluan uskoa hänen jaksavan, ja haluan uskoa että joskus elämme vielä perhe-elämää ilman näitä taakkoja.

Voi elämä, kunpa vielä tulisi aika jolloin synkille varjoille ei ole tilaa eikä kultapilviin pääse muodostumaan tummia reunoja.

Elämäntarina osa 2

Jos suhteeni ex-miehen kanssa alkoi jotakuinkin mukavana, ainakin joltain osiltaan, niin se huononi koko ajan. Miehellä oli lapsuuden kokemuksistaan johtuen (?) pahoja tunne-elämän lukkoja. Hän ei esimerkiksi kestänyt itkua yhtään, vaikka syy olisi ollut mikä. Kerran hän itkuni takia kantoi minut rappukäytävään talvella ilman ulkovaatteita, avaimia, puhelinta ym. ja jätti sinne. Lainasin naapurin puhelinta, ja vanhempani hakivat minut. Kerran hän lukitsi minut talvella parvekkeelle samasta syystä, mutta luojan kiitos päästi sisälle suhteellisen pian. Kerran hän lukitsi minut makuuhuoneeseen tunneiksi. Viimeiseen kolmeen vuoteen hän ei sietänyt enää kosketustani yhtään, suhteemme oli täysin platoninen.

Ei siis ole ihme, että pakkoneurooseista selvittyäni itsetuntoni alkoi vahvistua ja aloin tajuta, että minusta saattaisi tulla eronnut nainen. Yritin kauan auttaa miestä ja saada meitä hakemaan yhdessä apua, mutta hän ei suostunut. Lopulta päätin, että olen yrittänyt liiankin kauan, elämällä on minulle tarjottavana parempaa. Jätin hänet. Sitä päätöstä en ole katunut hetkeäkään, ja yritän olla katumatta sitäkään että sinnittelin niin kauan.

Se oli helpotus, mutta eron käytännön asiat eivät olleet. Olin vähän ennen eroa aloittanut haastavassa uudessa työssä, ja opinnot työn ohella toisessa kaupungissa. Eroni jälkeen ex katsoi oikeudekseen piinata minua koko harkinta-ajan inhottavilla ja ilkeillä viesteillä, ja ilmeisesti myös seuraamalla minua. Asuin ystäväni luona, remontoin ostamaani kaksiota, opiskelin ja tein töitä, myin entistä asuntoamme, jaoin omaisuutta, isä joutui sairaalaan, kaksiossa tuli vesivahinko. Kun ero ja kaikki siihen liittyvä oli selvää, kului pari kuukautta ja totesin uupuneeni. Pakkoneuroositkin nostivat päätään, 7 vuoden tauon jälkeen. Tein hyvän päätöksen: jäin sairaslomalle kuukaudeksi, palkkasin edellisen asunnon myynnistä jääneillä rahoilla psykologin, ja hoidin itseäni. Aloin toipua, voimistua, pakkoneuroosit katosivat onneksi pian. Vihdoin tunsin olevani sinut itseni kanssa, onnellinen, kunnossa, aidolla tavalla vahvempi.

Elämääni oli astunut myös uusi mies vilkkaan sinkkuajan jälkeen. Mies oli kaikkea muuta kuin ex-mieheni. Hän ole tavattoman hellä, herkkä, keskustelutaitoinen, kiinnostunut samanlaisista asioista kuin minä. Hänellä oli ollut myös vaikeaa, mutta hän oli selättänyt vaikeutensa ja pystyimme samaistumaan siinäkin toisiimme. Tai hän varmaan luuli selättäneensä ne kokonaan (tai ainakin myi sen minulle niin). Tavattoman onnellisten alkuvuosien jälkeen päästäänkin tähän blogiin, näihin tilanteisiin ja tunnelmiin. Siihen, että isä on raskaiden vaiheiden jälkeen kuollut, ja unelmien täydellisestä miehestä on tullut inhimillisen epätäydellinen, ja uudelleen sairas. Yhä ihana, mutta osin raskas ja huolia tuottava.

Kysynkin, tulisiko minusta oikeasti vieläkin (muka???) ärsyttävä yläpilvissä liitelijä, jos elämäni olisi helppoa ja kaikin osin onnellista vähän pidempään? Vai ovatko nämä vaikeudet hinta siitä, että minulle on annettu maailman ihanin äiti, isä, ja lapsi? Ne elämän lottovoitot. Ja ihania ystäviä. Vai mikä mättää?

Elämäntarina osa 1

Suhtaudun elämään positiivisesti. Minulla on myös nykyään erittäin hyvä itsetunto ja pidän itsestäni. Joskus olen miettinyt onko elämässäni siksi ollut vaikeuksia, etten liitelisi yläpilvissä kuin ilmapallo, ja tukehtuisi omaan erinomaisuuteeni? Etenkin nuorempana minulla oli taipumus käydä ylimieliseksi, jos jotkut kokemukseni eivät olisi pitäneet minua nöyränä. Olisiko minusta tullut ihan kamala, jos elämä ei olisi pistänyt minua ajattelemaan ja tajuamaan omaa pienuutta?

Varhaislapsuuteni oli tavattoman onnellinen, ja vanhempani mitä parhaimmat, rakastavimmat ja kannustavimmat. 6-vuotiaana elämääni astui silti varjo, jota ei kukaan voinut estää. Isäni sairastui vakavasti. Välillä hän oli sairaalassa, välillä kotona makaamassa sohvalla keltaisena, laihtuneena ja voimattomana. Välillä oli parempia päiviä. Todettiin, että diabeetikon munuainen oli lakannut toimimasta, ja dialyysihoito aloitettiin. Isä oli Suomessa ensimmäisiä dialyysipotilaita, ja hoito vielä uutta. Isä vaihtoi kotona neljä kertaa päivässä dialyysinesteet vatsan läpi kulkevan kanyylin kautta, ja sinä aikana ei saanut liikkua lähellä. Välillä hän voi paremmin, ja välillä huonommin. Jouduimme luopumaan kesämökistä,  ja akvaariokaloistani hygieniasyiden takia. Mummini tokaisi minulle kun lähestyin teini-ikää; "miten sinä jaksat olla aina noin iloinen, kun isäsi voi kuolla koska tahansa?".

Yläasteelle mennessä luokkani vaihtui. Isän tilanne aiheutti sen, että minä olin herkkä, ajoittain vakava ja huolestunut. Olin kai helppo maali kiusaamiselle. Niinpä päädyin kiusatuksi yläasteen ajaksi, ja koulussa käymisestä tuli helvettiä. Kasiluokan talvella rakas pappani kuoli, ja hautajaisaamuna veimme isän teho-osastolle huonossa kunnossa. Isä selvisi siitä(kin), ja sai uuden munuaisen. Asiat kääntyivät parempaan suuntaan, ja minä vahvistuin niin paljon, että lopetin kiusaamisen. En vain välittänyt enää, eivätkä kiusaajat jaksaneet kiusata sellaista jota ei liikuta.

Lukion ekalla kävi kuitenkin hassusti. Ihastuin jostain käsittämättömästä syystä nuoreen renttuun, joka alunalkajaan vain ällötti minua. Tämä samainen renttu vei neitsyyteni väkisin. Se oli viimeinen niitti, ja sato oli aika korjata. Sairastuin pakkoneurooseihin. Pakkoneurooseista tuli jokapäiväinen, tuskallinen ja hankala matkakumppani seuraaviksi 3-4 vuodeksi. Jaksoin käydä niistä huolimatta koulussa, töissä, ja nähdä kavereita, mutta ne tekivät olostani ahdistuneen, vaikean ja tuskallisen. Välillä piti käydä vessassa ajattelemassa pakkoajatuksia tietyn kaavan mukaan, jotta selvisin taas eteenpäin. Yksin ollessani ne piinasivat minua lakkaamatta. Onnekseni psykologian kirjasta löysin itseni: pakkoneurootikko. Tajusin oman tilani, ja aloin itsekehitellyn metodin avulla käydä läpi sisimpääni kertyneitä haavoja. Ihme ja kumma, onnistuin, ja neljä vuotta myöhemmin tajusin pakkoneuroosien loppuneen. Päässäni oli hiljaista, elämä helpompaa, ajatukset vapautuivat taas ihan normaaleihin ajatuksiin. Minun ei tarvinnut enää toistaa päässäni loputtomiin ajatuskaavaa, kunnes yökkäsin, eikä toistaa sitä jos yökkäys ei tuntunut riittävältä.

Pakkoneuroosiaikana olin ehtinyt valitettavasti alkaa seurustella, ja mennä naimisiin. Valinta ei ollut järin hyvä. No, mies ei lyönyt, ei juonut ja niin edespäin. Mitä nyt oli varsinainen tunteiden jääkaappi, ja tavattoman itsekäs. Kuitenkin pakkoneuroosien loppumisesta alkoi varsin hyvä kausi elämässäni, sillä  pääni oli vihdoin vapaa, keskityin ystäviini, urheilemiseen, opiskeluun ja työhön, isä oli suhteellisen hyväkuntoinen eikä huolestuttanut, nautin kiireisestä elämästä ja vilkkaasta viikonloppuviihteestä. Kai sen miehenkin kanssa välillä oli ihan mukavaa, vaikka hänen tunne-elämän lukkonsa aiheuttivatkin sen että avioliitto päättyi eroon.

Sairaalamaine

"Sä hankit mulle maineen", isä sanoo mulkaisten. Mulkaisen takaisin ja vastaan: "etköhän sä ole hoitanut sen ihan itse jo kauan sitten". "Sinä et nyt X ymmärrä, mä joudun täällä selviytymään näiden kanssa", isä vastaa väsyneesti. 

Tämä keskustelu koski sairaalan hoitajia. Enkä silloin ymmärtänytkään, olin liian hädissäni ja halukas hinnalla millä hyvänsä hankkimaan isälle parempaa hoitoa. Jokin oli muuttunut siellä sairaalan seinien sisäpuolella. Aiemmin, kun isä oli ollut hoidossa yliopistollisessa sairaalassa (lukuisia kertoja), hoito oli ollut hyvää, kokonaisvaltaista, ja henkilökunta pääasiassa asiansa hyvin osaavaa. Ne muutamat satunnaiset epäammattimaiset hoitajat ja lääkärit isä pisti ruotuun, hänelle ei ollut koskaan tuottanut ongelmia pitää puoliaan ja vaatia sitä, mikä kuului hänelle. 

Olin siinä vaiheessa viettänyt pari kuukautta päivittäin aikaa isän sairaalasängyn vieressä, ja olin hämmentynyt muutoksesta. Isä oli ollut jo monilla eri osastoilla tämän reissun aikana, ja jokainen tuntui keskittyvän vain omaan kapeaan alueeseensa. Tietoa ei tullut kunnolla mistään. Hoitavaa lääkäriä ei tavoittanut, ja kierrolla hän ei ehtinyt keskustella potilaan kanssa. Isälle oli jo tässä vaiheessa kiikutettu väärät lääkkeet useampaan kertaan, ja hän oli itse vaihdattanut ne oikeisiin. Lääkkeitä puuttui, ja potilaan piti itse muistutella niistä. Isä kotiutettiin jalkaleikkauksesta aivan surkeassa kunnossa kotiin, vaikka hän olisi itse halunnut jäädä sairaalaan. Kotiuttajan kommentti; et sitten voi mennä suoraan ensiapuun, kotikautta on käytävä. Tulos: teho-osasto seuraavana aamuna. Muutamia esimerkkejä sanoakseni. 

Isän henkinen kapasiteetti ei ollut laskenut tippaakaan, mutta fyysinen oli roimasti huonompi ja voimat vähäisemmät. Luulen, että hän koki olevansa hoitajien armoilla, koska hänellä ei kunnostaan johtuen ollut mahdollisuuksia pitää puoliaan eikä selvitä itse. Surullista on, että sairaalassa todella tuli tunne armoilla olemisesta, ei hyvässä hoidossa. 

Kuolema matkakaverina

Kuoleman läheisyys on ollut tosiseikka elämässäni jo ihan lapsesta asti. Ei oman, vaan jonkun hyvin läheisen. Kuolema kävi kolkuttelemassa isää jo kun olin 6-vuotias, ja vieraili siitä aina siihen lopulliseen kuolemaan asti usein. Olin siitä hyvin tietoinen, ja ymmärsin ajan rajallisuuden jo melko aikaisin. En tiedä vaikuttiko se omaan elämänhaluuni, mutta itse suhtaudun intohimoisesti elämään, en antaisi hetkeäkään pois tästä rumankauniista taivalluksesta.

Sitten isä kuoli, ja ehkä henkäisin helpoituksesta. Vihdoin tuo matkakumppani pysyttelisi vähän kauempana, ainakin jonkun aikaa! Ei kulunut kuitenkaan montaa kuukautta, kun tuo sinisävyinen tuttava tuli taas lähemmäs minua.

Seisoin eteisessä ja se hetki oli samalla kuin silmänräpäys, ja pitkä kuin iäisyys. Mikään menneisyydessäni ei ollut valmistanut minua siihen hetkeen, sillä sairauksista huolimatta onnellisessa ydinperheessäni oli ollut mahdotonta ajatella että joku haluaisi vapaaehtoisesti kätellä kuolemaa. Mieheni sanat polttivat aivojani: "mä en jaksa enää, mä hyppään parvekkeelta".

Reagoin kuitenkin siinä silmänräpäyksessä, tai ainakin kymmenessä. Juoksin miehen perässä parvekkeelle, ja vedin hihasta kun hän näytti nostavan jalkaansa kaiteelle; "odota!" Mies kääntyi ja kysyi mitä? "Etsi nyt hitto sentään korkeampi parveke, et sä tästä kuole, halvaannut vaan ja sit on vielä paskempaa".

Nämä olisivat olleet viimeiset sanat rakkaalle (?) miehelleni, jos hän olisi jatkanut. Ainakin ennen kohtaamista sairaalassa ilmalennon jälkeen. Mies katsoi maahan, totesi sanani tosiksi, ja huokaisi. Kävelimme sisälle ja yksi taistelu oli jälleen alkanut.

Sillä tiellä olemme edelleen puolisen vuotta myöhemmin. Kirjoitimme suunnitelman, jolla miehen elämää helpotetaan. Suunnitelma etenee, vaikutukset näkyvät sitten joskus tai ehkä jotkut vähän jo nyt. Joinain päivinä näen kuoleman käväisevän vilkaisemassa tilannetta, joinain päivinä ajattelen että se hätistettiin jo kunnolla kauemmas. Pitkin hampain olen hyväksynyt tosiseikan, että se on elämässäni jälleen. Se tekee minut joinain päivinä vihaiseksi ja kärsimättömäksi; miten helvetissä olen taas tässä tilanteessa, ja miten olen lapsenikin saattanut tähän? Joinain päivinä ymmärrän, että en voi ymmärtää kaikkia asioita kuitenkaan, ja jaksan uskoa että tämäkin on (tärkeä) osa minun elämän mittaisella matkallani.

Takaisin sängyn viereen

Kuten otsikko kertoikin, palaan mieheeni ärsyyntyneistä tunnelmista isäni sairaalasängyn viereen vuoteen 2009. Olen lykännyt kirjoittamisen jatkamista, joten kai tämä on minulle vaikeaa. Sanat kulkevat mielessäni, alut alkavat ja sitten ne loppuvat, sormeni eivät pääse näppäimistölle.

Seuraavat viikot isän sairaalaan menon jälkeen olivat kamalia. Isällä oli hirveät tuskat, ja tuntui ettei niitä mikään pystynyt helpottamaan kuin hetkeksi. Katselin kipulääkkeiden nimiä ja annostuksia ja tajusin, että voisin niillä tehdä mukavaa pikku lisätienestiä katukaupassa näin ammattini kautta saadun käsityksen valossa. Istuin ja katselin, hirvitti ja kurkkua kuristi. Välillä kävin kiskomassa lääkäriä hihasta ja vaadin extra-annoksia kipulääkettä. Olin joskus kuullut lauseen, ettei täällä tarvitse kipua kärsiä, mutta se osoittautui vääräksi.

Isä oli jossain tajunnan rajamailla. Hänellä oli korkea kipukynnys, sen tiesin vanhastaan. Kerrankin terveyskeskuslääkäri poisti rasvapatin puuduttamatta veitsellä kainalosta, ihan reippaan kokoisen,  ja se kuulemma "vähän nipisti"... Leikkauksia hänelle oli tehty lähemmäs kaksikymmentä, eikä elämä ollut muutenkaan päästänyt häntä millään tavalla helpolla terveyden saralla.

No, nyt enemmän kuin nipisti. Isän ilme oli tuskainen, hän ähki ja voihki kipua, kiroili hiljaa, välillä vaipui hetkeksi uneen, välillä taas vahvojen lääkkeiden voimasta näki harhoja ja höpisi käsittämättömiä juttuja. Tätä jatkui monta viikkoa, lääkärit tutkivat, kipulääkkeiden annostukset nousivat, välillä hän sai morfiinijohdannaista suoneen. Mietin mielessäni kuinka kauan ihminen voi kestää tuollaista. Sitä katsellessani voin suorastaan itsekin pahoin, se oli pahempaa mitä rakastamalleen ihmiselle ikinä olisi voinut kuvitella. Loppujen lopuksi rukoilin, että kuolema korjaisi hänet, koska se kipu ja tuska oli jotain sietämätöntä.

Isä taisteli kipujen puolesta ehkä elämänsä pahinta taistelua, mutta hän voitti sen. Yhtenä päivänä hän oli sängyssä omana itsenään, älykkäänä, ajan hermolla maailman tapahtumissa, kiinnostuneena minun elämästäni ja monesta muustakin asiasta. Kipulääkityksessä oli saavutettu tasapaino, tuskan syyksi oli lopulta löytynyt murtunut selkänikama ja pahasti kalkkeutuneet verisuonet laaja-alaisesti vatsan alueella. Eräs lääkäri kuvasi niiden aiheuttamia kipuja "vähän niin kuin joku hakkaisi puukolla koko ajan". Siltä se näyttikin. Jotain he kai olivat saaneet tehtyä, ja murtuneen nikaman aiheuttama kipu yleensä menee itsestään ohi jonkun ajan kuluttua, kertoi lääkäri.

Huokaisin ja vedin henkeä. Selkärangassani kyti kuitenkin tunne siitä, että tiimalasin hiekka valui jo viimeistä kertaa, ja edessä ei olisi helppoja aikoja.